Syysloma koitti. Matkustin eilen vanhempieni luo autossa, jossa oli neljä tyttöä ja kolme kissaa. Kaikki muut olivat nätisti paitsi Ares, jonka kiljumiseen kyllästyimme 200 kilometrin jälkeen ja siirsimme sen Possun seuraksi toiseen häkkiin. Johan hiljeni. Perillä veljen kissanpentu Dewi järkyttyi sydänjuuriaan myöten kahdesta uudesta kissasta ja aloitti valtavan metelin. Niin tekivät omatkin kissani. Koko ilta kului seuratessa tappeluita, sähinää ja murinaa. Koko kolmikko piti erottaa toisistaan yöksi. Nyt tänä iltana tilanne on rauhoittunut pieneksi kylmäksi sodaksi. Huomiseen mennessä odotettavissa lauhtumista ja leppoisia tuulia. Kohta varmaan nukkuvat samassa kasassa.

Kotikuntani on aloittanut uuden julkisivunkiillotuskampanjan ja ottanut sloganikseen otsikossa mainitut sanat. Ainakaan näin syksyisin tämä ei ole mikään taikamaa, lähinnä märkä ja harmaa läntti. Lehdet ovat kadonneet puista jo aikaa sitten ja vuorotellen sataa vettä ja räntää. Ensilumikin tuli jo ja katosi saman tien. Tämä aika vuodesta on masentavin. Voisinpa vain syödä mahani täyteen marjoja ja vetäytyä talviunille. Heräisin sitten, kun kevätaurinko paistaa silmiin ja lumen alta on ilmestynyt esiin talven yli muhineita puolukoita. Ne ne ovat sitten hyviä!

Ei tarvitsisi kärsiä kylmää... Haluan asunnon, jossa on takka ja karhuntalja sen edessä! Tekotalja, tietysti, mutta kuitenkin... Sen päällä voisi juoda kaakaota jonkun ihanan kanssa samalla, kun tuli rätisee takassa ja ulkona vonkuu tuuli... Huoh...